Mietteitä menetelmistä

Tällä viikolla pääsimme tutustumaan Klaari Helsingin päihdekasvatusmenetelmiin, joilla eri ikäisille nuorille tarjotaan tietoa ja rohkaisua omien valintojensa punnitsemiseen. Viikko oli valaiseva, ja tuntui, että todella pääsimme ehkäisevän päihdetyön ytimeen. Hälyttävä ja tärkeä teema, joka tällä viikolla herätti erityisesti ajatuksia, oli päihdekulttuuriin kietoutuva stigma eli leimautuminen muiden silmissä. Aloin pohtia, miten menetelmissä tuodaan esille ihmisten ennakkoluulojen ja ihanteiden taustalla vaikuttavia tekijöitä, jotka vaikuttavat muun muassa ryhmäpaineen syntymiseen. Miksi se on niin olennainen osa päihteidenkäyttöä, ja mitä syitä nuorilla alun perinkään on kiinnostua päihteistä?

Listasin ylös asioita, jotka tulivat mieleeni: kapinointi, hauskanpito, hyväksytyksi tuleminen, statuksen nostaminen, vaikutuksen tekeminen, pahan olon peittäminen, pakeneminen. Kaikkia näitä yhdistää ainakin yksi asia. Ne saattavat parantaa oloa hetkellisesti, mutta eivät tuo pysyvää muutosta. Päihteisiin liittyviä valintoja ei silti ole vaivatonta tehdä, koska asenteisiin vaikuttaa omien mielipiteiden lisäksi moni muu asia.Ystävyyssuhteita, ihastumista, somekäyttäytymistä ja kaveripainetta käsitellään muun muassa Valintojen stoorissa, joka on suunnattu 6. -luokkalaisille. Mielestäni sen sisällöt huomioivat hyvin kohderyhmien ikätason, jolle tyypillisiä kokemuksia käsitellään vakuuttavasti.

Vaikka menetelmässä pohditaan ansiokkaasti sosiaalista painetta, olisi hienoa, jos tulevaisuudessa pureuduttaisiin myös siihen, miksi nuoret saattavat helposti pitää esimerkiksi alkoholin kuluttamista aikuistumisen merkkinä. Onko kyse idolien tai aikuisten näyttämästä esimerkistä vai siitä, että alaikäisten juominen on osoitus jonkinlaisesta itsenäisyydestä? Jos nuori ei ymmärrä tiettyjen sosiaalisten ilmiöiden epäkohtia päihteiden käytön takana, hän saattaa ajatella, että päihteet ovat olennainen siirtymäriitti aikuisuuteen ja tiettyyn ikään mennessä pitäisi olla tietyn verran kokemusta. Esimerkiksi Valintojen stoorissa korostuu nimenomaan se, että ihmiset voivat kokoontua yhteen ilman päihteitä eivätkä ne ole edellytys elämästä nauttimiselle tai itsenäistymiselle eikä niiden tarvitse missään vaiheessa olla ajankohtaisia.

Jotta voi tehdä itselleen parhaita ratkaisuja, on oltava oikeaa tietoja asioista. Toinen menetelmä, johon pääsin työparini kanssa tutustumaan, oli Skarppi. Siinä nuoret saavat toisiltaan valistusta alkoholin ja kannabiksen vaikutuksista. Luotettavan tiedon hallitseminen tukee harkintakykyä ja antaa nuorelle työkaluja, joiden avulla punnita eri vaihtoehtoja ja joiden avulla suojella itseään ja muita. Myös lainsäädäntöön perustuvalla Pakka-toimintamallilla, joka keskittyy päihteiden saatavuuden sääntelyyn, ohjataan nuoria raittiuteen. Eri toimijoiden yhteistyöllä tehdään ikärajavalvontaa, joka estää alaikäisiä saamasta haltuunsa päihteitä. Mielestäni nuorten pitäisi kommunikoida keskenään enemmän ajatuksista ja tunteista, joita päihteet herättävät, jotta ne eivät olisi vain tabu, josta ei puhuta. Jos he samalla löytäisivät hyödyllistä ajanvietettä, päihdekulttuurin ihannointi saattaisi laantua. Uskon, että päihteistä olisi helpompi kieltäytyä, jos olisi kavereiden tuki puolella: se lievittäisi ryhmäpainetta ja madaltaisi kynnystä sanoa “ei kiitos”.

Viikon aikana saimme lisäksi tilaisuuden katsoa yhdeksäsluokkalaisille suunnatun lyhytelokuvan nimeltä 3000 kilometriä Roomaan. Traagisuudestaan huolimatta elokuva oli mielestäni oikeastaan aika realistinen ja auttoi ymmärtämään, että jokainen on vain ihminen. Kaikki mokaavat välillä tai eivät osaa kertoa tunteistansa, mikä voi johtaa väärinymmärryksiin tai luottamuksen särkymiseen. Minulle elokuva opetti, että muita ei saa tuomita liian nopeasti yksittäisten valintojen perusteella, koska ne eivät määrittele ihmistä huonoksi tai heikoksi. Pikemminkin ulkopuolisten syyllistävä ja tuomitseva suhtautuminen voi olla asia, joka saa tuntemaan olon sellaiseksi. Tällaista ajattelua voisi kenties hyödyntää myös siinä, miten päihteiden kanssa kamppailevia ihmisiä kohdellaan. Syyllistäminen ja poissulkeminen eivät ratkaise mitään, vaan jokainen täytyy kohdata oikeana, rakastettavana ihmisenä, sillä hänellä on paljon annettavaa elämälle.

Nea