Blogi viikolta 25

Ystävä yksinäiselle

Viikko pyörähti käyntiin kauan odotetun podcastin merkeissä. Kysymykset ja Teams-yhteys valmiina odotin täpinöissäni äänittämisen aloittamista, vaikka tavoitteena olikin rento keskustelu ja siinä sivussa kenties ihmisenä kasvaminen. Oli mullistavaa päästä kuulemaan kokemusasiantuntijan tarinaa päihderiippuvuudesta toipumisesta ja vieläpä henkilön omin sanoin. Tajusin, että mitään, terveyttä, rakkautta, toivoa, ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Mieleni sopukoista alkoi nousemaan esille kysymyksiä. Miksi ihmiset jäävät helposti yksin omien tunteidensa ja ajatuksiensa kanssa? Mielestäni jokaisella tulisi olla oikeus tuntea ja ilmaista mikä tahansa sydämellä oleva tunne. Ei niin, että purkaa pahaa oloa muihin, vaan niin, että suuttumuksen voi myöntää ja pelot voi sanoa ääneen. Sen täytyy olla ok, siihen täytyy reagoida ymmärryksen kautta. Jos ihminen ei saa olla inhimillinen, mitä jää jäljelle? Uskon, että paljon on kiinni siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan.

On aiheita, jotka ovat tabujen maineessa. Esimerkiksi päihteiden ympärille kietoutuvat kokemukset ja murheet voivat olla varsin arka aihe, jota on vaikea ottaa puheeksi. Mikä muuttuisi, jos tilanne olisi toisin ja kaikesta voitaisiin puhua avoimesti? Parhaimmassa tapauksessa ihmisistä voisi tulla vapautuneempia, häpeän tunteet laantuisivat ja olisi helpompi pyytää apua. Toisaalta avautumalla epävarmuuksistaan asettaa itsensä samalla haavoittuvaiseksi sille, että kukaan ei samaistukaan omiin huoliin tai joku pitää niitä omituisina. Vaatii raakaa rohkeutta nousta esiin ja sanoa olevansa epävarma tai eksynyt tai voimaton. On rohkeutta pysähtyä hetkeksi, ja sanoa ei silloin, kun ei tiedä, ei osaa tai ei yksinkertaisesti jaksa. Voisiko tämä johtaa pikemminkin siihen, että yksittäiset ihmiset alkaisivat erottumaan joukosta epämukavalla tavalla ja kiusaamiskokemukset lisääntyisivät? Vain siksi, että on vilpittömän rehellinen ja uskaltaa kääntää kohti maailmaa myös hiomattoman, rosoisen puolen itsestään? Jotenkin se tuntuu epätodelliselta. Hälyttävintä on se, että joku saattaa pitää tuntemuksiaan väärinä ja ongelmallisina siksi, että muut ympärillä eivät tiedä mitä sanoa tai keskittyvät vain omiin asioihinsa.

Ehkä torjutuksi tulemisen pelon takia mielenrauhaa raastavat ajatukset tekee mieli piilottaa, ja olo on siksi yksinäinen. Porukassa suojamekanismina puolestaan voi toimia todellisten mielipiteiden salailu ja juttuihin mukaan lähteminen, vaikka se tuntuisi pahalta. Ehkä tärkeintä olisi muistaa, että omilla arvoilla on väliä ja että epäonnistumiset ja heikkoudet eivät tuhoa kaikkea hyvää, mitä ihmisessä on. Kun varsinaisen podcastin jälkeen jäin työparini kanssa juttelemaan haastateltavamme kanssa, tuntui siltä kuin olisimme päässeet aidon ihmisyyden äärelle. Ajattelin, että jokainen ihminen on moniulotteinen kokonaisuus täynnä ajatuksia, muistoja, unelmia, katkeruutta ja epätäydellisyyttä, eikä irrallisten ominaisuuksien kaatopaikka ja toista lähestyessä täytyy puhua nimenomaan ihmiselle itselleen, ei hänen ominaisuuksilleen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että se henkilö, jonka tietyllä hetkellä näet, ei ole kaikki, mitä häntä ymmärtääksesi tarvitset. Sinun täytyy hyväksyä se, että hänellä on menneisyytensä, joka ei välttämättä vastaa lainkaan hänen tulevaisuuttaan, mutta myös se, että et välttämättä koskaan opi tuntemaan sitä osaa, jota toinen ei halua paljastaa itsestään.

Podcast toden teolla ravisti hereille ja sai tarkastelemaan yksinäisyyttä ilmiönä. Voisiko yksinäisyyden syntymiseen vaikuttaa myös se, kuinka monta mahdollisuutta joku on valmis antamaan toiselle, ennen kuin kieltäytyy ymmärtämästä. Luulen, että epätoivosta tai pelosta, mitä tahansa tunteita yksinäisyys sitten herättääkin, voi irtautua parhaiten muiden tuella. Se, että pääsee yli torjumisen pelosta, vaatii voimaa, ja itse ainakin olen sitä mieltä, että kaikki eivät ole vahvoja ja kukaan ei ole vahva koko aikaa. Etätyöskentely on tarjonnut mahdollisuuden istua hiljaisuudessa ja mietiskellä asioita, joille ei kiireisessä arjessa juuri ole aikaa. Olen huomannut, miten välttämätöntä on myöntää itselleen se, että tuntee olon välillä väsyneeksi. Kun on rehellinen itseään kohtaan, voi ehkä helpommin rakentaa luottamusta muihin. Toisaalta on yhteisen hyvinvoinnin kannalta merkittävää, että ihmiset ympärillä yrittävät aktiivisesti (omat voimavaransa huomioiden) tuoda valoa muiden päivään. Kenenkään ei pitäisi jatkuvasti joutua todistamaan olevansa huomion arvoinen. Ympäröi siis itsesi ihmisillä, joiden seurassa voit hyvin ja joiden seurassa omia tunteita ei tarvitse erikseen suodattaa, jotta ne olisivat jotenkin kauniimpia. Loppujen lopuksi olemmehan kaikki kotoisin samalta planeetalta ja mielessämme pörräävät samat tunteet.

Aurinkoista juhannusta!

Nea